Voin sanoa, että ne ensimmäiset viikot menetyksen jälkeen oli ihan hirveätä tuskaa. Haamupotkut kiusasivat, etkä päässyt eroon tunteesta, että vauva vielä sittenkin saattaisi olla kohdussasi. Itkin yöt ja päivät, mikään ei tuntunut oikealta, enkä vaan yksinkertaisesti jaksanut jatkaa elämään. Pohjalla käytiin ja syvällä. Nouseminen sieltä pois oli tuskien takana. Vasta nyt melkein neljä kuukautta tapahtuneesta, voi alkaa ajatella elämää eteenpäin. Täysin onnellinen, en vielä voi sanoa olevani, kuka olisikaan tuollaisen jälkeen? Vaikka edessä on tulossa hienoja asioita, ei silti voi täysin nauttia ja riemuita niistä.

Haudalla käyn silti viikottain, vaikka kipeää tekee ja itku tulee melkein jokakerta. On helpottavaa huomata ettei siellä käynti ole ahdistavaa, vaan helpottavaa. Elokuun aikana tulemme saamaan muistolaatan ja siihen meillä on kivi valmiina, odotan että saamme viedä sen pienen haudalle sitten.

Minä kaipaan sinua pienokaiseni, en unohda sinua koskaan.

Rakkaudella äiti